Suomalaiset kunnat ovat historiallisesti olleet hyvinvointivaltion toimeenpaneva voima. Erityisesti sosiaali- ja terveydenhuollon sekä sivistystoimen palvelut ja niihin liittyvä päätökset on toteutettu kunnissa, kansalaisia lähellä. Taustalla on ollut monenlaisia ihanteita ja pyrkimyksiä liittyen aluepolitiikkaan, demokratiaan sekä terveyden ja koulutuksen edistämiseen. Kuntasektorilla on ollut myös merkittävä rooli naisten työllistäjänä. Vielä sote-uudistuksen jälkeenkin vuonna 2024 kunta-alan henkilöstöstä naisia oli 77%:ia.
Periaatteen tasolla kuntien rooli hyvinvointivaltion toimeenpanijana on tarkoittanut sitä, että valtio edellyttää lainsäädännössä kunnilta tiettyjä palveluita, mutta tarjoaa niihin riittävän rahoituksen valtionosuuksien ja verotusoikeuden muodossa. Valtionosuusleikkausten ja tiukkojen taloussääntöjen myötä usean kunnan rooli on kuitenkin muuttunut hyvinvointivaltion purkajaksi, kun erityisesti sivistystoimeen on kohdistettu sopeutuksia. Negatiivinen kehitys ei ole koskenut ainoastaan vanhenevia ja pieneneviä periferioiden kuntia, vaan leikkauksia on jouduttu tekemään yliopistokaupungeissakin.
Uudistuksista huolimatta kuntien tulevaisuus näyttää kuitenkin yhä sumuiselta, jopa huolestuttavalta, erityisesti rahoituksen osalta. Pitkään odotettu kuntien valtionosuusuudistus kaatui marraskuussa 2025 hallituspuolueiden erimielisyyksiin. Tätäkin merkittävämpi tilannetekijä voi kuitenkin olla kansallinen velkajarrusopimus
Samalla kuntien toiminnassa on tapahtunut merkittäviä sisällöllisiä muutoksia hyvinvointialueuudistuksen ja TE-uudistuksen myötä. Kun aiemmin kuntien toiminnan ydintä olivat sosiaali- ja terveydenhuolto sekä sivistystoimi, nyt keskiössä on sivistystoimen rinnalla työ- ja elinkeinopalvelut. Uudistuksista huolimatta kuntien tulevaisuus näyttää kuitenkin yhä sumuiselta, jopa huolestuttavalta, erityisesti rahoituksen osalta. Pitkään odotettu kuntien valtionosuusuudistus kaatui marraskuussa 2025 hallituspuolueiden erimielisyyksiin. Tätäkin merkittävämpi tilannetekijä voi kuitenkin olla kansallinen velkajarrusopimus. Varsinaisesti velkajarru astuu voimaan vasta vuonna 2031, mutta parlamentaarinen velkajarrutyöryhmä on sopinut sopeutuksesta jo tulevalle kaudelle 2027–2031.
Paljonko kuntien on sopeutettava velkajarrun takia?
Velkajarrutyöryhmän arvioima nettosopeutus seuraavalla vaalikaudella on noin 8–11 miljardin euron haarukassa. Kun huomioidaan todennäköinen sote- ja puolustusmenojen kasvu, bruttosopeutus seuraavalla vaalikaudella on noin 12–15 miljardin euron luokkaa. Lisäksi, jos esimerkiksi infrastruktuuriin halutaan tehdä panostuksia, tämä lisäisi vaadittavaa bruttosopeutuksen määrää. On siis syytä olettaa, että bruttosopeutus asettuu 12–15 miljardin euron haarukan yläpäähän.
On toki mahdollista, että velkajarrusopimuksesta peräännytään ja sitä ei noudateta suunnitellussa laajuudessaan tai ylipäätään. Tämä voi johtua esimerkiksi siitä, että puolueet ja poliitikot eivät ainakaan aluksi täysin ymmärtäneet mistä velkajarrun suhteen päätettiin, kuten keväällä Alustan podcastissa arvioimme. Jo tätä ennen vasemmistoliitto oli jäänyt ulos kansallisesta velkajarrusovusta ylipäätänsä sekä velkajarrutyöryhmän sopimuksesta seuraavan vaalikauden sopeuttamistavoitteeksi.
Aivan viime aikoina irtiotot ovat lisääntyneet. Syyskuussa Hjallis Harkimo ilmoitti Liike Nytin irtautuvan velkajarrusovusta, pitäen 8–11 miljardin sopeutusta epärealistisena. Vihreiden velkajarruneuvottelija Saara Hyrkkö taas totesi, että Suomen tulisi pidättäytyä kansallisista kiristyksistä velkajarrun suhteen. Lisäksi Hyrkkö ehdotti, että Suomen tulisi neuvotella joustoista EU-komission suhteen, jotta EU:n vaatima sopeutus olisi maltillisempi.
Noin vuosi sitten ennakoin, että velkajarrun kannatus voi heikentyä myös elinkeinoelämän piirissä. Tämän suuntaisia avauksia onkin nähty jo ennen velkajarrun käyttöönottoa. Vielä vuosi sitten velkajarrua erittäin tervetulleena pitänyt ETLA:n toimitusjohtaja Aki Kangasharju käänsi tänä syksynä kelkkansa ja arvioi, että velkajarrua ei kannata noudattaa. Työeläkeyhtiö Varman toimitusjohtaja Risto Murto taas arvioi, että velkajarrun vaatimaa sopeutus voi olla poliittisesti liian vaikea. Näillä irtautumisilla ei kuitenkaan ole ollut vaikutusta suurimpiin puolueisiin, joten on oletettava, että nettosopeutuksessa todellakin pyritään seuraavalla vaalikaudella 8-11 miljardiin euroon.
Velkajarrusopimus sinänsä sallii sopeuttamisen pelkästään veronkorotusten avulla. YLEn puheenjohtajatentin perusteella yhdelläkään velkajarrusopimukseen sitoutuneella puolueella ei kuitenkaan ole poliittista tahtoa toimia tällä tavalla. Vaikka vaadittavasta bruttosopeutuksesta puoletkin toteutettaisiin veronkorotuksilla, tarkoittaisikin se noin 6–7,5 miljardin leikkauksia. Kun sama määrä sopeutuksia tehtäisiin veronkorotuksin, olisi se jo itsessään varsin vaikea nieltävä veronkorotuksiin kielteisesti suhtautuville kokoomukselle ja keskustalle, joista vähintään toinen on hyvin todennäköinen hallituspuolue.
Näin valtava leikkaustarve tarkoittaa väistämättä leikkauksia myös kuntatalouteen, mutta kuinka suurista summista puhutaan? Kuntaliiton pääekonomistin Minna Punakallion arvion mukaan kuntien osuus sopeutuksesta on noin yksi miljardi tai 10 prosenttia sopeuttamistarpeesta. Punakallion arvion mukaan tämän suuruinen sopeutus on kuntakentälle mahdollista. Arvio voi kuitenkin olla liian optimistinen.
Kuntatalouden kroonisen alijäämän on arvioitu jo nyt olevan noin 1–1,5 miljardia euroa. Koska kuntatalouden tulee lain mukaan olla ylijäämäinen tai tasapainossa, on miljardi pikemminkin lähempänä lukua, joka kuntakentän tulisi jo nyt sopeuttaa, siis ennen velkajarrusta seuraavaa lisäsopeutusta. Kuten Punakallio itsekin arvioi, on mahdollista, että lisää sopeuttamispaineita tulee kunnille jo valtionosuusleikkausten myötä. Viime vuosikymmeniltä tiedetään, että valtionosuuksien leikkaukset ovat poliittisesti olleet suhteellisen helppoja leikkauskohteita. Leikkaukset valtionosuuksista eivät suoraan näy kansalaisille, kuten vaikkapa opintotuen tai asumistuen leikkaukset. Esimerkiksi 1990-luvun talouskurivuosina suurimmat leikkaukset tehtiin nimenomaan valtionosuuksiin.
Tällä hallituskaudella toteutettu huomattavasti maltillisempikin nettosopeutus on tarkoittanut suoria irtisanomisia julkiselta sektorilta, mikä taas on heikentänyt kuntien verotuloja. Lisäksi kansalaisten hamstratessa rahojaan, kokonaiskysyntä on ollut riittämätöntä, mikä heikentää kasvua ja verokertymää.
Samalla on varsin todennäköistä, että sopeutus tulee pitämään verotulokehityksen heikkona. Tällä hallituskaudella toteutettu huomattavasti maltillisempikin nettosopeutus on tarkoittanut suoria irtisanomisia julkiselta sektorilta, mikä taas on heikentänyt kuntien verotuloja. Lisäksi kansalaisten hamstratessa rahojaan, kokonaiskysyntä on ollut riittämätöntä, mikä heikentää kasvua ja verokertymää. Tämä kehitys uhkaa jatkua, sillä irtisanomisia ja vyönkiristystä tarkoittava talouskuripolitiikka tuskin tulee ainakaan lisäämään kuluttajien jo valmiiksi heikkoa luottamusta talouteen. Työttömyys on kunnille kaksinkertainen kriisi, sillä se tarkoittaa menojen kasvua työttömyyssakkomaksujen muodossa ja tulojen heikkenemistä pienempien ansiotulojen muodossa. Aiempaa ankarampi talouskuripolitiikka tarkoittanee, että työllisyyskehitys ei ole paranemassa, joten työttömyydestä aiheutuvat menot sekä tulojen menetykset tuskin ainakaan laskevat.
Edellä mainituista syistä sopeutustarve voi kasvaa miljardia tai 10 prosenttia suuremmaksi. Tarkkaa sopeutustarvetta on haastavaa ennakoida jo siksikin, että valtionosuusleikkaukset ovat lopulta poliittinen valinta. Valistuneita arvioita leikkausten mittakaavasta voidaan kuitenkin esittää.
Tällä hetkellä kunnat saavat valtionosuuksia noin 4,1 miljardia euroja. Jos leikkaus valtionosuuksista olisi samaa luokkaa muun julkisen talouden leikkaustarpeen kanssa, voitaisiin puhua noin 300 miljoonan euron sopeutuksista. Tämä on kuitenkin kokonaisuudessaan hyvin varovainen arvio. Jos velkajarrun vaatima sopeutus toteutettaisiin menopainotteisemmin esimerkiksi 60–40-osuudella, olisi velkajarrusta koituva bruttoleikkaustarve jo noin 7,2–9 miljardia euroa. Valtionosuusleikkausten suhteellinen osuus voisi kivuta jo noin 400 miljoonaan. Kyseessä on sattumalta myös sama mittaluokka, jonka Antti Lindtmanin ihailema Paavo Lipposen I hallitus leikkasi valtionosuuksista. Jos valtionosuusleikkausten määräksi oletetaan 0,3–0,4 miljardia, kuntien sopeutustarve olisi noin 1,3–1,9 miljardia euroa.
Tälläkin laskutavalla kunnat selviäisivät suhteellisesti muuta julkista taloutta pienemmillä sopeutuksilla. Kuntien menot ovat noin kolmannes julkisista menoista. Jos nettomenosopeutukset kohdennettaisiin tasaisesti eri julkisyhteisöille niiden suhteellisen koon mukaan, pitäisi kuntien sopeutusurakan olla noin 2,6–3,6 miljardia euroa. Näin suuren sopeutusvastuun siirtäminen kunnille edellyttäisi valtionosuuksien leikkaamista noin 25–50 %:ia nykytasosta.
Tämä voi tuntua jo absurdin suurelta leikkaukselta, mutta ei ole suhteellisesti sen suurempi leikkaus kuin mitä sosiaali- ja terveysjärjestöjen STEA-avustuksia tullaan tällä hallituskaudella kokonaisuudessaan leikkaamaan. Poliittinen dynamiikka kuntien ja järjestöjen välillä myös jossain määrin muistuttaa toisiaan. Kumpikin on toiminut hyvinvointivaltion keskeisenä osana, joilta kuitenkin on leikattu talouskuripolitiikan aikana. Lisäksi on täysin mahdollista, että tällainen tasaisemmin jakautuva sopeuttaminen julkisyhteisöjen välillä halutaan saada aikaan. Esimerkiksi talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtaja Niku Määttänen on toistuvasti esittänyt, että eläkejärjestelmän ei pitäisi jäädä sopeutustoimien ulkopuolelle, vaan sitä tulisi katsoa osana julkista taloutta. Samalla periaatteella myös kuntien sopeutuksen tulisi vastata muun julkisen talouden sopeutusurakkaa.
Tällä hetkellä heikoimmaksi talouden tilanne koetaan erityisesti suurissa kaupungeissa, jotka myös velkaantuvat vauhdilla investointitarpeiden vuoksi. Onkin todennäköistä, että sopeutusta nähdään tulevaisuudessa juuri suurissa kaupungeissa.
Määrällisesti 1,3–1,9 miljardin sopeutuskin on tuntuva, kun huomioidaan, että kuntien menot olivat viime vuonna hieman alle 31 miljardia euroa. Mittaluokka antaa kuitenkin itse sopeutuksista laadullisesti harhaanjohtavan kuvan, sillä sopeutustarve ei jakaudu tasaisesti eikä kaikkien kuntien edes ole sopeutettava. Tällä hetkellä heikoimmaksi talouden tilanne koetaan erityisesti suurissa kaupungeissa, jotka myös velkaantuvat vauhdilla investointitarpeiden vuoksi. Onkin todennäköistä, että sopeutusta nähdään tulevaisuudessa juuri suurissa kaupungeissa. Osittain prosessi on jo alkanut. Tampere aloitti tasapainotuksen jo tänä vuonna ja Espoossa sovittiin huhtikuun lopussa noin 70 miljoonan tasapainotuksesta.
Sopeutusta voidaan hieman pehmittää käyttämällä aikaisempien vuosien ylijäämiä. Esimerkiksi talouttaan tasapainottavalla Tampereen kaupungilla on taseen kertynyt ylijäämä tilinpäätöksen mukaan yli 800 miljoonaa euroa. Jos kuntatalouden alijäämä on krooninen, sopeutus on kuitenkin tehtävä ennen kuin ylijäämät on käytetty.
Miten velkajarrusopeutus tehdään?
Mitä sopeuttamiselta sitten on lupa laadullisesti odottaa? Periaatteessa kuntatalouden sopeuttaminen on yksinkertaista. Menojen on oltava yhtä suuret tai pienemmät kuin tulot. Lainsäädäntö kuitenkin rajoittaa tasapainottamisen keinovalikoimaa. Tulopuolella kunnat voivat sopeuttaa nostamalla veroja tai keräämällä enemmän toimintatuottoja. Menopuolella keskeinen rajoite sopeuttamiselle taas on kunnan lakisääteiset tehtävät.
Merkittävin yksittäinen keino tulopuolen sopeuttamisessa on kunnallisveron nosto. Kunnallisverolle ei ole ylärajaa, vaikka muita kuntia korkeampi kunnallisveroprosentti on yksi kriisikuntakriteereistä. Onkin odotettavissa, että tasapainottaakseen taloutta, kunnat tulevat nostamaan kunnallisveroprosenttia. Toinen vero, johon kunnat voivat vaikuttaa, on kiinteistövero. Tämän käyttöä kuitenkin rajoittaa valtion asettamat ylä- ja alarajat kiinteistöverolle. Poliittisesti veronkorotusten käyttöä suurten kaupunkien sopeuttamisessa rajoittaa kokoomuksen vahva asema, jolle veronkorotusten vastustaminen on keskeinen poliittinen tavoite.
Toimintatuottoja lisäämällä kunta voi tasapainottaa talouttaan ilman verojen kiristystä tai menojen leikkaamista. Toimintatuottojen keräämistä kuitenkin rajoittaa lainsäädäntö sekä mahdolliset kilpailijat. Esimerkiksi varhaiskasvatuksesta perittävät maksut saavat lain mukaan olla enimmillään aiheutuvien kustannusten suuruiset. Kunnallisten liikuntapaikkojen maksuja korottamalla asiakkaat taas saattavat lopettaa palvelun käytön kokonaan, karata yksityiselle puolelle tai siirtyä käyttämään naapurikunnan palveluita. Kalliit julkisen liikenteen liput taas saattavat kannustaa asukkaita vaihtamaan linja-auton taksiin, polkupyörään, skuuttiin tai henkilöautoon.
Menopuolella kunnat eivät voi leikata loputtomiin, sillä niiden on taattava asukkailleen joitain sivistys- ja työllisyyspalveluita. Näiden ulkopuolisia menoja ovat erityisesti yhdyskunta ja ympäristö, kulttuuri, liikunta ja toinen aste. Koska näihin toimintoihin kohdistuvia säästöpaineita ei voi edellä mainituista syistä kattaa täysin käyttäjämaksuin, on todennäköistä, että toimintoja joudutaan supistamaan tai lakkauttamaan kokonaan. Toisen asteen tilannetta heikentää entisestään Petteri Orpon hallituksen päätös lukukausimaksuista kolmansista maista tuleville opiskelijoille.
Sivistys- ja työllisyyspalveluista taas leikataan todennäköisesti siten, että toiminnot säilyvät, mutta pienemmin kustannuksin suhteessa käyttäjämäärään. Tämä tarkoittaa pienten yksiköiden yhdistymistä ja lakkauttamista sekä suurempia oppilas- ja asiakasmääriä yksittäisille työntekijöille. Myös virkojen määrää todennäköisesti pyritään vähentämään.
Menopuolella sopeutus tarkoittaa sitä, että erityisesti kaupungeissa on odotettavissa lisää yt-neuvotteluita, korjausvelkaa, suurempia kouluja ja luokkakokoja, enemmän TE-palveluiden asiakkaita yksittäisille virkailijoille, vähemmän uimahalleja sekä kirjastoja ja toisen asteen oppilaitosten yhdistymisiä sekä lakkauttamisia. Koska suurin osa kuntasektorilla työskentelevistä henkilöistä on naisia, huomionarvoisena voidaan pitää sitä, että leikkauksista aiheutuvat irtisanomiset tulevat heikentämään nimenomaan naisten työllisyyttä.
Lisäävätkö velkajarrun vuoksi tarvittavat korjausliikkeet alueellista eriarvoisuutta?
Valtionosuusuudistuksen kaatuminen tarkoittaa sitä, että mitään varmuutta siitä, millainen kuntien rahoituspohja tulevaisuudessa on, ei ole olemassa. Helmikuussa 2026 valtioneuvosto kuitenkin asetti parlamentaarisen työryhmän kuntien tulevaisuustyötä varten. Työryhmän tavoitteena on luoda jonkinlainen yhteisymmärrys kuntien tilanteesta, tulevaisuudesta sekä palvelulupauksesta. Viime huhtikuussa Helsingin Sanomat uutisoi, että työryhmässä suhtaudutaan myönteisesti ajatukseen kuntien tehtävien eriyttämisestä. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että osalla kunnista olisi kevyemmät tehtävät. Tämä voi tuntua taloudellisesti ja jopa historiallisesti perustellulta.
Kuntien tehtävien kääntöpuolena on kuitenkin usein kansalaisten sosiaaliset oikeudet. Esimerkiksi peruskoulu on kunnalle tehtävä, mutta kouluikäiselle kuntalaiselle oikeus. Onkin oleellista kysyä, millaisista tehtävistä halutaan luopua ja mikä vaikutus hyvinvointivaltion etääntymisellä on kansalaisten alueelliseen eriarvoisuuteen. Tarkoittaisiko usean tason kunnat esimerkiksi sitä, että pienillä kunnilla ei olisi velvollisuutta kirjastotoiminnan järjestämiseen?
Perinteisesti juuri SDP on suhtautunut nihkeästi kuntien tehtävien keventämiseen kansalaisten sosiaalisia oikeuksia kaventamalla. Jos SDP on tuleva pääministeripuolue, tuntuisikin erikoiselta, että puolueen vahtivuorolla Suomeen tuotaisiin järjestelmä, joka herättäisi kysymyksiä eriarvoisuudesta. Lisäksi merkittävästi tehtäväkenttää muuttava malli saattaisi törmätä perustuslaillisiin ongelmiin. Ylipäätään kovin suuriin muutoksiin kuntakentällä tuskin on halukkuutta viime vuosien mylläämisen jälkeen.
Samalla velkajarrusopimuksen myötä lisäpanostukset valtionosuuksiin ovat poliittisesti epärealistisia. Suuria muutoksia odotettavampaa onkin, että muutokset jäävät symbolisiksi, kuntatalouden ahdinko syvenee ja hyvinvointivaltion asteittainen rapistuminen jatkuu erityisesti kaupungeissa.
Samalla velkajarrusopimuksen myötä lisäpanostukset valtionosuuksiin ovat poliittisesti epärealistisia. Suuria muutoksia odotettavampaa onkin, että muutokset jäävät symbolisiksi, kuntatalouden ahdinko syvenee ja hyvinvointivaltion asteittainen rapistuminen jatkuu erityisesti kaupungeissa. Tämä olisi linjassa myös muun yhteiskunnallisen kehityksen kanssa.
Toisaalta kuntakentän uudelleenajattelu voi tarjota myös sellaisia mahdollisuuksia, joiden ei tarvitse tarkoittaa kansalaisten palveluiden vaarantumista. Kunnille voidaan esimerkiksi tarjota uudenlaisia verotuksellisia työkaluja progression tai uusien verotusmuotojen kautta. Myös kiinteistöveron ylärajaa voidaan tarkentaa. Verovaihtoehtojen mahdollisuuksia olen aiemmin pohtinut täällä.
Kuntatalous velkajarrun aikana
On syytä olettaa, että velkajarrun käyttöönotto tulee vaikeuttamaan kuntien toimintaympäristöä. Todennäköisesti tämä tapahtuu valtionosuusleikkauksilla, mikä on aikaisempinakin vuosina ollut poliittisesti kohtuullisen helppoa. Tämä lisää kuntien jo valmiiksi merkittävää sopeutustarvetta. Varovainen arvio on, että jos velkajarru otetaan käyttöön, kuntien on yhteensä sopeutettava 1,3–1,9 miljardia. Jos kuntien sopeuttamisurakka halutaan saada muuta julkista taloutta vastaavaksi, sopeuttamisurakka nousisi 2,6–3,6 miljardiin euroon. Samalla on kuitenkin muistettava, että kuntien sopeutusmäärä on pohjimmiltaan poliittinen valinta eikä periaatteellisesti mikään estä toteuttamasta velkajarrun vaatimaa sopeutusta veronkorotuksin niin, että valtionosuuksia ei leikattaisi lainkaan. Ilman valtionosuusleikkauksiakin kuntien krooninen alijäämä on tosin 1–1,5 miljardia euroa.
Lisäksi velkajarrun todennäköisesti aikaansaama kokonaiskysynnän heikkeneminen voi heikentää kuntien verotuloja ja nostaa työttömyydenhoidosta koituvia menoja.
Lisäksi velkajarrun todennäköisesti aikaansaama kokonaiskysynnän heikkeneminen voi heikentää kuntien verotuloja ja nostaa työttömyydenhoidosta koituvia menoja. Näiden tarkkaa summaa on kuitenkin vaikea arvioida eikä tässä kirjoituksessa näille ole laskettu erillistä summaa. Laadullisesti sopeutus tarkoittaa käytännössä korjausvelan lisääntymistä, suppeampia ja heikompilaatuisia palveluita sekä enemmän ansiotuloihin kohdistuvaa verotusta.
