Tämän päivän yksilökeskeinen ihmiskuva, tehokkuuden ja tuottavuuden vaade, ihmisen tarve toimia yhdessä muiden kanssa sekä kokea toiminnassaan arvokkuutta ja merkityksellisyyttä. Lähtökohta kirjalle on mahdollisimman moniulotteinen. Jo aloittaessaan aavistaa, että helppoja ratkaisuja tuskin on luvassa. Kirjan taustalla on laaja kysely- ja haastatteluaineisto, joka avaa hieman sitä, miten haastatellut tuntevat saavansa arvokkuuden kokemuksia – ja millaisissa tilanteissa arvokkuutta loukataan.
Toimijuus, tunnustus, dialogisuus.
Laajasta käsitteiden kirjosta poimin tämän kolmikon. Toimijuus ja omien päämäärien tavoittelu luovat mielekkyyttä. Dialogin avulla rakennetaan minuutta osana yhteisöä. Tunnustus – tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi, noteeratuksi muiden silmissä.
Lähden väistämättä pohtimaan käsitteiden yhteyttä ja niiden sisällä tapahtuvien kokemusten merkitystä.
Millaiseksi muodostuu toimijuus, jos omat päämäärät ja tavoitteet eivät tulekaan hyväksytyksi – tai jos niitä ei ole, niitä ei ehditä tai anneta rakentaa. Tuleeko työstä tällöin väistämätöntä robottimaista toimintaa, jossa tekijän mielenkiinto liikkuu jo työpäivän ulkopuolella? Vai käykö niin, että toiminnanohjaus sakkaa, kun toiminta ei enää tunnu merkitykselliseltä? Ymmärtääkö yksittäinen toimija ylipäätään omaa työtä osana suurempaa kokonaisuutta?
Tunnustus. Entä jos toimija muuttuu yhteisössään näkymättömäksi? Hän on vain rivi palkanlaskijoiden taulukossa. On tärkeää olla paikalla tiettyyn aikaan ja lähteä saa tietyllä kellonlyömällä, mutta yksilönä ei tule huomatuksi, nähdyksi tai kuulluksi. Omilla mielipiteillä ei tunnu olevan arvoa. Työn turhakkeet lisääntyvät ja tekemisestä tulee näennäistä. Motivaatio laskee. Rima laskee.
Dialogisuus voi auttaa oman paikan löytymistä yhteisössä. Onnistuuko dialogisuus käytännössä vai puhutaanko seuraavissa kommenteissa jatkuvasti ohi edellisten? Kuullaan, mutta ei kuunnella. Toteutuuko vastavuoroisuus, onko toimijana aina edes puheaikaa tai keskustelulla merkitystä? Vai käykö niin onnekkaasti, että kehityskeskustelutkin ovat nimensä mukaisesti avoimia ja tekemistä kehittäviä vuorovaikutustilanteita? Johdon merkitys on suuri, mutta niin on työntekijänkin. Vuorovaikutustilanteessa on aina kaksi osapuolta.
Kirjassa muistutetaan, että Suomessa ihmisarvo, yksilönvapaus ja yhdenvertaisuus on turvattu perustuslaissa. Nykyisin jokaisella on mahdollisuus edetä elämässä ja yhteiskunnassa haluamaansa suuntaan.
Käytännössä tämä ei kuitenkaan aina toteudu. Yhteiskunnan rakenteet, sosiaaliset ongelmat, yhteisön latistamat osallisuuden kokemukset, vääränlainen vallankäyttö ja erilainen kaltoinkohtelu voivat rakentaa mahdollisuuksien poluille suuria ylipääsemättömiä esteitä. Yksilö kokee jonkun muun määrittävän hänen toimintaansa. Elämän pelikortit on jaettu niin, että hänen tontilleen jää vain osattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus. Hän ei näe etenemisen mahdollisuuksia ympärillään.
Lukiessani havahduin miettimään myös yhteisöllisyyden syrjäyttävää roolia. Entä jos yhteisö on yhden asian liike, jossa kaikki muut arvot menettävät merkityksensä. Toiminnasta muodostuu vahvaa vallankäyttöä ja kontrollointia, jonka myötä alun perin ylväiltä tuntuneet arvotkin muuttuvat luotaantyöntäviksi. Vapaus valita ja vaikuttaa on hävinnyt. Suvaitsevaisuus on muuttunut yksisilmäisyydeksi ja kokonaisuuksien sijaan tuijotellaan vaaleanpunaisten silmälasien läpi yksityiskohtia, joilla on enää vähän tekemistä reaalimaailman kanssa. Yhteisöön kuuluminen erottaa muista yhteisöistä ja tuokin mukanaan toiseuden tunnetta.
Arvokkuuden ja merkityksellisyyden kokemusta rapauttaviksi elementeiksi listataankin muun muassa loukkaavat kohtaamiset, osattomuus, tarpeettomuus sekä kadoksissa oleva näkymä.
Olen ilahtunut siitä, että kirjassa viitataan myös uudenlaiseen aikakäsitykseen, jossa tuntien laskemisen sijaan olennaista onkin aika laadullisena, kokemuksellisena ja sisäisenä aikana. Kun työssä tuntien sijaan tekemistä määrittäisivätkin tavoitteet ja työn laatu.
Esille nousee useamassa kohdassa vapaaehtoistyön merkitys. Motivoiva tekijähän ai läheskään kaikissa tapauksissa ole raha – vaan pikemminkin tekemisen kohde tuo merkityksellisyyden kokemuksen. Monissa tilanteissa tuntuu mielekkäältä tehdä valtava määrä työtä jopa ilman palkkaa, kun tekeminen itsessään tai sen lopputulos palkitsee.
Ja ehkä se kaikkein tärkein: erilaisuuden hyväksyminen ja asiallinen keskustelu toisin ajattelevien kanssa. Erilaisuus tulisikin nähdä rikastuttavana elementtinä – ei poissuljettavana ja vastenmielisenä ”muuna”. Erilaisuus mahdollistaa rikastuttavan dialogin ja antaa tilaa uusille kysymyksille.
Kirja ei missään nimessä ollut helppo. Tiedän, että minun itäisi lukea se vielä useita kertoja uudelleen. Ymmärrän, että seuraavalla lukukerralla nostaisin jälleen esille uudenlaisia ajatuksia. Kerrottakoon sekin, että tähän tekstiin päätyi vain murto-osa muistiinpanoistani. Pidän aina positiivisena, että tietokirja herättää ajattelemaan. Teoreettisemman alun jälkeen konkreettiset esimerkit tutkittavien ajatuksista laajensivat hyvin perspektiiviä. Kiitos kun kirjoititte.
Lähdeaineistona: Mönkkönen, K., Tapani, A. ja Kokkonen, T. 2023. Arvoa ja arvottomuutta. Helsinki: Gaudeamus.
Teksti: Heli Antila
Kommentit