Valokuvien ottaminen on helppoa, arkista ja melkein joka tilanteessa tapahtuvaa näpsimistä. Kuvia tilanteista, tapahtumista, lemmikeistä, ihmisistä otetaan lähes joka tilanteessa ja niitä jaetaan surutta sosiaalisessa mediassa. Voihan yhdellä kuvalla kertoa enemmän kuin tuhannella sanalla. Mutta millainen onkaan tai miltä tuntuu kuva, joka on otettu kuvattavan ehdoilla ja hänen ainutlaatuisuuttaan arvostaen ja kunnioittaen. Jossa kuvattava nähdään sellaisena kuin hän itse haluaa tulla nähdyksi. Mitä tapahtuu? Mikä muuttuu?
Opinto-ohjaajana, opo-kouluttajana ja ohjauksen ammattilaisena minulle on oleellisen tärkeää, että ohjauksessa ohjattava tulee kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään. Ohjauksessa työskennellään ohjattavan lähtökohdista, tilanteesta ja tarpeista käsin. Se on ohjauksen lähtökohta, ydin ja tavoite – kaikki yhdellä kertaa. Miina Savolaisen Voimauttavan valokuvauksen koulutuksessa pääsin laajentamaan ohjausajatteluani ja osaamistani uudesta näkökulmasta.
Aluksi jouduin itse kuvattavaksi opiskelutiimini lempeän ja innostuneen katseen edessä. Kuvia itsestä oli silti vaikea katsoa, mieluummin olisin ollut kameran takana. Yli sadan painetun kuvan joukosta löysin muutaman kuvan, jollaisena minä halusin itse tulla nähdyksi; voimakkaana ja täynnä uskoa tulevaisuuteen. Toisessa harjoituksessa kuvasin korona-aikaa nuoren korkeakouluopiskelijan näkökulmasta. Kuvat eivät olleet teknisesti hyviä tai laadukkaita, mutta opintoryhmäni oli vaikuttunut, jotkut jopa kyyneliin asti. Heidän mielestään jokaisen tulisi nähdä kuvani ymmärtääkseen opiskelijoidemme tilannetta. Kuvaamani opiskelija kuvasi kokemuksiaan mm. sanoilla yksin, unohdettu, toivottomuus, ei lopu koskaan, syöty.
Viimeisimpänä tehtävänä meillä oli omaan työhön tai työyhteisöön liittyvän kuvausprojektin toteuttaminen. Olin aloittanut työskentelyn TAMK:n ammatillisessa opettajakoulutuksessa korona-aikaan ja olin vain muutaman kerran nähnyt kollegoitani kasvokkain, joten tehtävän toteuttaminen mietitytti. Päätin kysyä projektiin mukaan opinto-ohjaaja- ja erityisopettajakouluttajakollegoitani eli PORE-tiimiä, joiden kanssa vaihtuvissa kokoonpanoissa usein työskentelen.
Tähän vaikutti myös se, että PORE-tiimissä olimme ottaneet vastaan haasteen ja kehittäneet ”Ohjaus ja tuki osallisuuden rakentajana” -opintokokonaisuuden uusiin opetussuunnitelmiimme liittyen. Tunsin tiimiläiset aika hyvin ja meille oli syntynyt yhteisen tehtävän kautta hyvä työskentelyilmapiiri. Meillä oli yhteinen näkemys ja tavoite opintojakson sisällön suhteen, olimme tavoitesuuntautuneita, sitoutuneita ja motivoituneita. Ajattelin, että voimauttavan valokuvan projekti eli Poreilu, voisi tehdä meistä entistä toimivamman tiimin.
Poreilu-projekti huipentui PORE-tiimin yhteiseen iltapäivään, jonka aluksi jokainen vuorollaan kertoi itse tuoman valokuvan tai esineen kautta itsestään ja siitä mistä saa voimaa omaan työhönsä tai millaisena haluaisi tulla nähdyksi asiantuntijaroolissaan. Oma kokemukseni oli, että sukelsimme nopeasti syvälle toistemme ammatillisuuteen ja merkityksellisiin asioihin. Vieläkin muistan jokaisen kollegani kertomukset vaikuttavina hetkinä mielessäni. Iltapäivän lopuksi otimme tiimistämme yhteiskuvia, joissa rekvisiitan kautta halusimme edelleen näyttää itsestämme puolia, joita meistä ei aina niin helposti näe asiantuntijatyön lävitse.
Poreilu-projektin kautta jokainen tiimiläisemme, asiantuntija, tuli nähdyksi ja tunnistetuksi omista lähtökohdistaan käsin. Ainakin hetkeksi. Toisen hyväksyminen ja arvostaminen omana itsenään on asia, jonka perustalle toimivaa yhteistyötä ja ohjausta voi rakentaa.
Tarja Juurakko-Koskinen, TAMK, TAOK
Kommentit