Astuminen tähän yhteisöön on tuntunut kuin olisi hypännyt keskelle elävää verkostoa, jossa jokainen kohtaaminen ja keskustelu avaavat uuden säikeen ymmärtää oppimista.
Tämän blogitekstin myötä haluan kertoa, miten omat taustani ja kiinnostuksen kohteeni ovat kietoutuneet tähän uuteen vaiheeseen ja miksi juuri nyt tuntuu oikealta pohtia jatkuvaa oppimista entistä syvemmin.
Oppiminen ei ole minulle koskaan ollut yksittäinen taito, suoritettava kurssi tai valmiiksi rajattu osaamisen saareke. Se on ollut ennen kaikkea tapa olla maailmassa; uteliaana, kuuntelevana ja suhteissa eläen. Tämä ymmärrys on syntynyt monialaisen elämäni ja työurani kudelmasta, joka sisältää viestintää, erityispedagogiikkaa, sairaalamaailmaa, opettajuutta ja tutkimusta.
Viime vuosina olen opinnoissani ja gradussani syventynyt erityisesti kietoutuneeseen pedagogiikkaan, joka on avannut minulle uuden tavan nähdä oppiminen. Oppiminen ei ole joukko irrallisia tapahtumia, vaan jatkuvaa ja suhteista.
Blogitekstissä kerron, miten tuo ajattelu on muovannut omaa ammatillista identiteettiäni ja mihin suuntaan haluan sen myötä kasvatuksen alaa olla viemässä.
Mitä kietoutunut pedagogiikka minulle merkitsee?
Kietoutuneen pedagogiikan ytimessä on ajatus siitä, että oppiminen tapahtuu aina jonkinlaisen suhdeverkoston keskellä vuorovaikutuksessa. Oppija on kietoutunut:
- toisiin ihmisiin
- ympäristöihin ja tiloihin
- teknologioihin
- kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin
- omaan menneisyyteensä ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin.
Tämä ajattelu resonoi vahvasti oman työhistoriani kanssa. Lasten ja nuorten parissa työskentely, erityisluokkien arjen kohtaamiset, sairaalamaailman trauma- ja resilienssiperspektiivi sekä viestintäalan kokemus ovat opettaneet minulle, että oppiminen on aina moniäänistä, monikerroksista ja kontekstuaalista.
Kietoutuneisuus antaa kielen sille, mitä olen intuitiivisesti tehnyt jo pitkään. Olen nähnyt oppijan kokonaisena, ympäristöönsä ja suhteisiinsa kiinnittyneenä.
Jatkuva oppiminen on identiteetti, ei suorite
Elinikäisen oppimisen opiskelijana olen huomannut, että jatkuva oppiminen ei ole minulle vain akateeminen kiinnostuksen kohde. Se on osa identiteettiäni.
Sairaalassa opin, mitä on läsnäolo. Erityisluokassa opin, mitä on ainutlaatuinen oppijuus. Mediamaailmassa opin, kuinka tarinat rakentavat todellisuutta. Yliopistossa opin, kuinka tutkimus avaa ymmärrystä siitä, miksi teemme niin kuin teemme.
Nämä kaikki ovat muovanneet minusta kasvatustieteilijän, joka ymmärtää oppimisen ennen kaikkea dynaamisena liikkeenä. Oppiminen on jatkuva, eloisa ja tilanteisiin reagoiva prosessi.
Tekoäly, digitaalisuus ja inhimillisyys – ei vastakohtia vaan mahdollisuuksia
Kandityössäni tarkastelin tekoälyn roolia vuorovaikutteisessa ja personoidussa oppimisessa. Digitaalisuus ei ole minulle irrallinen tekninen lisä, vaan osa oppimisympäristöjen kietoutuneisuutta.
Uskon, että teknologia voi parhaimmillaan:
- lisätä saavutettavuutta
- tukea oppijan toimijuutta
- mahdollistaa uudenlaisia yhteisöllisiä prosesseja
- vapauttaa opettajan kohtaamisen ja vuorovaikutuksen äärelle.
Mutta vain silloin, kun pedagogiikka ohjaa teknologiaa, ei toisin päin. On äärimmäisen mielenkiintoista harjoitella juuri nyt korkeakoulussa tämän muutoksen matkassa.
Kohti inhimillistä, kestävää ja systeemisesti viisasta koulutusta
Koulutuskentällä haluan olla mukana rakentamassa tulevaisuutta, jossa yhdistyvät:
- väkivallaton ja turvallinen vuorovaikutus
- laadukas digipedagogiikka
- ekososiaalinen sivistys ja planetaarinen vastuu
- tutkimusperustaisuus ja kokeilevuus
- oppijan kokonaisvaltainen näkeminen
- saavutettavuus
Kestävä tulevaisuus edellyttää koulutusta, joka ymmärtää oppimisen osaksi laajempaa ekologista ja sosiaalista kokonaisuutta. Siksi haluan kehittää pedagogiikkaa, joka ei ainoastaan selviydy muutoksesta, vaan vahvistuu siitä.
Miksi tämä kaikki on minulle tärkeää?
Kun katson taaksepäin, näen elämäni ja työurani kuin laajana kudoksena. Jokainen kokemus, opintojakso ja kohtaaminen on tuonut siihen uuden säikeen. Ne ovat vahvistaneet, syventäneet ja avanneet uusia suuntia.
Kietoutunut pedagogiikka antaa mahdollisuuden ymmärtää tuo kudos osaksi laajempaa kokonaisuutta. Jatkuva oppiminen taas muistuttaa, että kudos elää edelleen. Se kehittyy, hengittää ja rakentuu uudelleen aina, kun avaudumme uusille yhteyksille.
Toivon, että voimme yhä enemmän rakentaa koulutusta, joka auttaa meitä näkemään oppimisen ihmisenä olemisen prosessina, ei vain tietojen ja taitojen hankintana.
Kiitos, että luit. Jatketaan oppimisen äärellä, yhdessä, kietoutuen.
Tätä tekstiä kirjoittaessani hyödynsin tekoälytyökalua ideoiden jäsentelyyn. Kaikki lopulliset sisällöt, näkökulmat ja tulkinnat ovat kuitenkin omiani. Tavoitteenani on käyttää tekoälyä vastuullisesti, kriittisesti ja läpinäkyvästi – niin, että se tukee ajattelua eikä korvaa sitä.
Tiina Koivusipilä, Tampereen yliopiston kasvatustieteen maisteriopiskelija ja Elokas-harjoittelija TAMKin Pedagogiset ratkaisut ja kulttuuri -osaamisyksikössä.
Kommentit