Moni opiskelijakollegani oli työssään opintojen ydintoiminnoissa ammatillisissa oppilaitoksissa opettajina, mutta oma roolini oli hämärämpi aloittaessani opeopinnot. Yliopistolla tutkijana työskennellessäni olin kyllä mukana opetuksessa, mutta vain vähäisellä osuudella päätyöni ollessa tutkimus- ja kehityssektorilla. Tästä syystä oma opettajaidentiteetti ei ollut kovin vahva opintojeni alkuvaiheessa.
Toimiessani teollisuuden parissa en kokenut tätä opettajuudeksi. Opettajaopintojeni myötä tuo kaikki valkeni yhtä lailla opettajuuteen kuuluvaksi.
Aiemmassa työssäni myynti-insinöörinä olin tehnyt vuosia omissa verkostoissani koulutuksia, niin suunnittelijoille, urakoitsijoille kuin jälleenmyyjillekin. Olipa satunnaisia koulutuksia myös esim. kiinteistönvälittäjille, viranhaltijoille, eri ammattialojen tutkinto-opiskelijoille ja varmasti myös muille kohderyhmille, jotka vuosien mittaan ovat päässeet unohtumaankin. Kuitenkin toimiessani teollisuuden parissa en kokenut tätä opettajuudeksi. Opettajaopintojeni myötä tuo kaikki valkeni yhtä lailla opettajuuteen kuuluvaksi.
Perinteinen luentomuotoinen opetus tuntui itselle 80-luvun koulumaailmasta ponnistaneena lähinnä siltä ”oikealta” opettajuudelta, jota nykyään on yhä harvenevassa määrin. Katsaukset opettajuuden ja oppimisen monimuotoisuuteen olivatkin opettavaisinta antia ja luovat hyvän pedagogisen pohjan myös jatkossa.
Toisaalta niin opinnoissa kuin harjoittelussani Tredun TUVA-ryhmässä päästiin sen verran pikaiseen pintaraapaisuun, että tuntuu kuin olisin päässyt ainoastaan vierailijana jonkin kurkistusluukun kautta perehtymään toiseen ulottuvuuteen. Harjoitteluuni kuului luokkahuoneopetuksen lisäksi myös Moodle-alustalla toimimista ja tenttikysymysten laatimista sekä verkostoitumistyöpajojen järjestämistä ja fasilitoimista.
Katsaukset opettajuuden ja oppimisen monimuotoisuuteen olivatkin opettavaisinta antia ja luovat hyvän pedagogisen pohjan myös jatkossa.
Pedagogiset taidot pääsivät siis varsin laaja-alaisesti käyttöön, vaikka oma arvio olikin, että olin turhankin varovainen uusien asioiden kokeilemisessa. Lisää rohkeutta siis mukaan tuleviin tilanteisiin.
Vaikka insinöörinä mieluusti miellän opettamisen substanssitiedon valuttamiseksi oppijoille, viimeistään Opettaja oppimisen ohjaajana -opintokokonaisuudessa tämä näkökulma sai minut ulos omasta kuplastani.
Opiskelijoiden hyvinvointi ja oppimisen tuki oli itselleni vaikuttava kurssi, koska pääsimme tutustumaan koko siihen varsinaisen oppimistapahtuman ja sen ympärillä olevien toimintojen lisäksi opiskelijoiden turvaverkostoon, joka mahdollistaa oppimisen esteinä olevien asioiden taklaamista. Turvaverkosto tässä yhteydessä on näkymätön silloin kun sille ei ole tarvetta. Mutta jos kaikki ei menekään kuten HOPSiin on kirjoitettu, sen puuttuminen näkyy pahimmillaan opintojen keskeyttämisenä.
Matkan tekeminen on se juttu määränpään sijaan.
Työelämän oppiminen ja kouluttaminen tuli mukaan HOPSiini aivan viime metreillä, valinnaista opintojaksoa pohtiessani. Ohjaajuus sekä kouluttajuus ovat olleet mukanani useassa työssä, ja nykyisessä virassani Tukesin ylitarkastajana koin jälleen olevani asian päällä jatkuvalla syötöllä.
Vaikka aihealue onkin tutuin, koen siinä myös jatkuvaa keskeneräisyyttä. Pedagogiikassa voi kuitenkin olla armollinen itselleen. Sen ainakin opin, että kukaan ei ole koskaan valmis. Matkan tekeminen on se juttu määränpään sijaan. Toisaalta myös kaikki ympärilläni, lasten kasvatus tai oma kasvu, ovat asioita, joista voin ammentaa omaan ohjaavuuteeni ja kouluttajuuteeni lisää oppia kirjaviisauden lisäksi. Toimintaympäristön jatkuvasti eläessä ja kehittyessä tulee myös opettajan – ja ehkä etenkin juuri opettajan -olla jatkuvasti hereillä pysyäkseen mukana kehityksessä.
Opintojen loputtua olin valmis huomaamaan, kuinka keskeneräinen olenkaan opettajana, ohjaajana tai kouluttajana. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Nyt olin saanut tietopakin, joka auttoi havaitsemaan mistä kaikesta tarvitsen ja toisaalta haluan lisätietoa.
Opintojen alussa en tiennyt mitä odottaa enkä tiennyt myöskään, kuinka paljon tiedän opiskelun loputtua kaipaavani lisätietoa. Sain myös työkalut, mistä tiedon äärelle on mahdollista päästä. Sain paljon opiskelijakollegoita, joiden kanssa käydyistä keskusteluista oma identiteettini osaltaan rakentui.
Yhteisen asian äärellä työskentely oli itselleni äärimmäisen tärkeää. Vuorovaikutus toi sisältöä opintoihin vähintään puolet ja auttoi sisäistämään ja jäsentämään asioita, joita opiskelussa käytiin läpi. Matka on kuitenkin kesken. Ja kuten olen todennut, pedagogiikassa ei ole koskaan mahdollista sanoa olevansa valmis. Jos niin luulee, on lopettanut vain uuden oppimisen.
Teksti ja kuva: Sirpa Väisänen
Kommentit