Aamun kiireessä pysähdyn pohtimaan, mitä olen valmis tekemään kahvikupillisen eteen. Keitänkö työmatkalle termarin täyteen (melkeinpä ylpeä ja ylellinen valinta) aamupalaleivän seuraksi vai vaatiiko se sittenkin liikaa aikaa ja ennakointia tavallisena tiistaiaamuna. Hetki kiitää ohi, on jo kiire päivän ensimmäiseen palaveriin, on lähdettävä – ilman kahvia.
Saapuessani työpaikalle, kahvipohdinnat jatkuvat. Ehdinkö palauttaa ja pestä kuppia, joka tosin lupaisi laatua ja nautintoa ensimmäisen palaverin keskelle. Lainaisinko työkaverin ulkomailta tuoman kupin, vaikka sellaisen lasitteesta saattaisi liueta lyijyjäämiä kahviini, ainakin iltapäivälehtien mukaan. Turhautuneena suuntaan kahvilaan ja alan käydä uutta väittelyä itseni kanssa – posliinikuppi vai take-away.
Kiireessä olisi helppo napata kahvi kartonkikupissa, imagoltaan ”ehkä” ekologinen mutta ennen kaikkea nopea ja kätevä, kertakäyttökulttuurin ilmentymä. Toivo ekologisuudesta edellyttäisi minulta asianmukaista lajittelua. Tässäkin tapauksessa, mihin kuppi oikeastaan päätyy; onko kupissa olevan kuolleen kilpikonnan kuva viittaus sen kohtalosta roskana luonnossamme?
Lajitteluastioiden ohi viilettäessäni kurkkaan sisään ja huomaan, että kahvikuppeja löytyy kaikista lajittelujakeista: muovista, kartongista, sekajätteestä ja jopa biojätteestä. Koska aamu ilman kahvia ei tule kysymykseen, olen valintani tehnyt. Pitkän ja turhauttavan puntaroinnin seurauksena jatkan aamuani jämäkkä posliinikuppi kädessä; olen varma, että kahvilassa uudelleenkäyttökerrat ovat huipussaan ja päätän tämän olevan tähän hetkeen kestävin ratkaisu.
Ehkä kyse on vain paremmasta arjesta
Siinä kahvikuppi kädessä seisoessani epäilen, kuinka moni arjessaan ryhtyy problematisoimaan kupillista kahvia, ainakaan tietoisesti. Tämä on kuitenkin pohdinta, jonka voisi aloittaa uudelleen eri tuotteiden kanssa. Rajattomien vaihtoehtojen edessä voimme vain kysyä itseltämme, mikä oikeasti painaa valintojen vaakakupissa. Kysymys ei välttämättä ole edes siitä mikä vaihtoehdoista on ympäristön ja mukavuuden kannalta paras. Päädyn siihen, että kysymys on lopulta tottumuksista, vaivannäöstä, hyvästä omastatunnosta, tilanteesta – siis siitä kuinka voimme tehdä kestäviä valintoja arjessa ilman sen suurempia ponnisteluja.
Kun yksinkertainen muuttuu kompleksiseksi
Kahvi ei ole enää vain kahvia. Se on vastuullisuutta, arjen optimointia, jollekin se voi olla myös pientä moraalista neuvottelua itsensä kanssa. Onko siis ihme, jos joskus valitaan se helpoin vaihtoehto?
Hetki ennen ensimmäistä kulausta
En ratkaissut kaikkea, mutta ehkä huomasin jotain olennaista.
Arjen kestävyys ei synny sankariteoista, vaan pienistä hetkistä, joissa vaihtoehdot ovat ylipäätään mahdollisia. Tuudittaudun siihen, että olosuhteet huomioon ottaen valinta on oikea. Istun alas, juon kahvin, se maistuu taivaalliselta. Vihdoin olen valmis aloittamaan työpäivän!
P.S. Tämä blogiteksti on kuvitteellinen tarina, joka syntyi BioPak-hankkeen PacTec paneelikeskustelun jälkipuinneista.
Kirjoittajat: Nina Kukkasniemi, lehtori, projektihenkilö, Rakennettu ympäristö ja biotalous, TAMK & Kirsi Linkosuonio, projektihenkilö, Rakennettu ympäristö ja biotalous, TAMK
Kommentit