Tuntuu jo melko puuduttavalta viitata Covid-19-pandemian aiheuttamiin muutoksiin opetusjärjestelyissä, mutta tosiasia on, että pandemialla on ollut kenties mullistavin yhtäaikainen vaikutus opetukseen kaikilla koulutusasteilla. Vuonna 2020 viimeinenkin etäopetusta vastaan pyristellyt opettaja joutui ottamaan askeleen, jota ei kenties koskaan aavistanut ottavansa. Kaikilla koulutusasteilla ei ollut ennalta valmistauduttu tähän, koska todennäköisyys sille, että esimerkiksi alkuopetuksen luokkia ryhdyttäisiin opettamaan täysin verkossa, oli häviävän pieni. Kunnes ei ollutkaan.
Korkeakouluissa tekniset valmiudet etäopetukseen olivat erinomaiset. Ohjelmistot ja laitteet olivat henkilökunnan käytettävissä välittömästi, joskin käyttöaste kasvoi räjähdysmäisesti lyhyessä ajassa. Moni opettaja korkeakouluissakin aloitti ensimmäistä kertaa opetuksensa luokkahuoneen sijaan videotapaamisessa joko Zoomissa tai Teamsissa. Vuosien kuluessa näistä ympäristöistä on tullut varsin arkisia, mutta ensimmäiset etäopetusviikot aiheuttivat takuulla pelonsekaisiakin hetkiä. Saimme kaikki mahdollisuuden kokeilla, epäonnistua ja oppia.
Kaikeksi onneksi Tampereen korkeakouluyhteisössä myös digipedagoginen tuki oli valmiudessa auttamaan ja ohjaamaan. Digimentoreilla oli jo usean vuoden toimintahistoria. Vertaistuella on merkittävä vaikutus opettajan kokemukseen siitä, että kyllä minä pärjään, vaikka asia on vieras ja uusi. Lisäksi oman alan kollegoilla on ymmärrys myös alakohtaisista seikoista, joita opetusta suunnitellessa ja toteuttaessa on otettava huomioon. TAMKin digimentoreille myönnettiinkin Vuoden pedagoginen teko 2021 -kunniakirja.
Pandemia-ajan digiloikan jälkeen saatamme sortua olettamaan digitaitojen olevan hyvällä tasolla, koska ”kaikkihan ovat jo monta vuotta opettaneet ja opiskelleet verkossa”. Tässä on vaarana se, ettei tarvittavaa alkuvaiheen tukea tarjota tai tukea tarjoavan asenne ”kyllähän tämä pitäisi jo osata” aiheuttaa tuettavalle häpeän tunteita. Jos omasta osaamattomuudestaan kokee häpeää, motivaatio uuden opettelulle voi kärsiä (Piirainen, 2021).
Korpela ja muut (2024) totesivat tutkimuksessaan, että sekä liian vähäinen että liiallinen avunanto voivat vaikeuttaa ikääntyneiden digitaitojen oppimista. Tuki voi olla saatavilla vain tiettyjen aikataulujen ja ehtojen mukaisesti, ei silloin, kun henkilö sitä oikeasti tarvitsisi. Yliauttamisella viitataan liiallisiin neuvoihin ja puolesta tekemiseen, jolloin oppimiselle ei jää tilaa. Tutkimus käsittelee ikäihmisten arjen digitaitoja, mutta itse näen tässä selvän yhteyden myös korkeakoulukontekstiin.
On tavallista, että samat henkilöt käyttävät tukipalveluita toistuvasti, usein samoissa asioissa, mikä johtuu monesti harvoin toistuvista tehtävistä ja rutiinin puutteesta, mikä synnyttää epävarmuutta. Tukipalveluissa saatetaan kiireen keskellä sortua yliauttamiseen, jolloin asia tehdään toisen puolesta ja sama pyyntö toistuu myöhemmin. Oppimisen vastuu on kuitenkin myös kysyjällä: apua pyytäessä kannattaa vaatia rauhallista ohjausta ja mahdollisuutta tehdä itse, sekä kerätä muistiinpanot harvoin toistuvista toiminnoista. Vaikka digitaaliset ympäristöt muuttuvat, pienellä rohkeudella ja päivitettyjen ohjeiden avulla uuden oppiminen on mahdollista. Digirohkeus keskeistä nykyajan digitaidoissa, ja onnistumisen tunne palkitsee (DVV, 2022). Joskus täytyy ehkä epäonnistua, jotta voi onnistua. Siitä tulee aika kiva olo.
Kirjoittaja: Leena Katto, erityisasiantuntija, TAMK Pedagogiset ratkaisut ja kulttuuri
Lähteet
DVV. (2022). Digitaitoraportti 2022. https://dvv.fi/digitaitoraportti
Korpela, V., Pajula, L., & Hänninen, R. (2024). Investigating the multifaceted role of warm experts in enhancing and hindering older adults’ digital skills in Finland. International Journal of Lifelong Education, 1–14. http://dx.doi.org/10.1080/02601370.2024.2353176
Piirainen, M. (2021). Kiire ja kokemattomuus altistavat digihuijauksille. Blogiteksti. https://dvv.fi/blogi/-/blogs/kiire-ja-kokemattomuus-altistavat-digihuijauksille
Kommentit