POIJU-hankkeessa (Piiroinen, Järvinen & Pirhonen, 2025) kehitämme korkeakoulujen kyvykkyyttä vastata työelämän pienten osaamiskokonaisuuksien tarpeisiin. Olemme keskustelleet opintopisteistä työnantajien, työntekijöiden ja korkeakoulujen edustajien kanssa. Korkeakouluille opintopisteet ovat edelleen akateeminen ydin: niillä arvioidaan osaamisen laajuutta ja koostetaan tutkintoja. Suomessa yksi opintopiste vastaa noin 27 tuntia työtä ja on yhteismitallinen eurooppalaisessa ECTS-järjestelmässä.
Kuka päättää oppimisen arvon?
Tutkinnot muuttuvat hitaasti, mutta jatkuva oppiminen muuttuu vauhdilla ja osin kyseenalaistaa opintopisteiden arvon. Monet tahot tarjoavat kursseja ilman virallista arviointia tai opintopisteitä. Monelle oppijalle tämä riittää – tarkoitus ei ole tutkinto vaan osaamisen kehittäminen.
Haastatteluissa nousi esiin kysymys: kuka jatkuvassa oppimisessa tarvitsee virallista pisteytystä- koulut, oppijat, organisaatiot? Esimerkiksi sote-alalla on puhuttu pisteiden sijaan täydennyskoulutuspäivistä (Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT, 2004) tai ”riittävästä” täydennyskouluttautumisesta (Finlex, 2024), mitä ikinä se tarkoittaakaan.
Laadun ja arvioinnin merkitys korostuu
Jotkin työnantajat ”laskevat” itse opintopisteitä yhdistelemällä koulutustunteja, usein ilman varsinaista arviointia. Toiset taas arvostavat korkeakoulujen tarjoamaa pedagogista laatua ja läpinäkyvyyttä. Korkeakouluilla voisikin olla tärkeä rooli oppimisen laadun takaajina.
Laadun ytimessä on osaamisen arviointi, jota epäviralliset kouluttajat harvoin tekevät. Lisäksi tarvitaan pedagogista suunnittelua, jotta pienistä osaamiskokonaisuuksista voi halutessaan rakentaa suurempia kokonaisuuksia. Modulaarisuus tarjoaa joustavuutta, mutta tuo haasteita, koska yksittäinen moduuli ei välttämättä kerää tarpeeksi osallistujia. Verkkototeutukset helpottavat osallistumista, mutta monelle tärkeää on edelleen kohtaaminen. Siksi tarvitaan sekä digitaalisuutta että ihmisläheisyyttä – ei joko–tai, vaan sekä–että.
Tarvitaanko aina pisteitä?
Kenelle korkeakoulujen virallinen opintopistejärjestelmä lopulta on suunnattu – tutkinto-opiskelijoille, jatkuville oppijoille, vai työnantajille? Alun perin järjestelmä kehitettiin tutkintojen rakentamista ja kansainvälistä vertailua varten, mutta jatkuvan oppimisen kentällä osaamista syntyy myös muilla tavoilla.
Nykytilanne haastaa kysymään, milloin virallinen pisteytys on tarpeen. Tarvitaanko sitä aina, vai riittääkö joskus oppimissisällön ja keston kuvaus? OKM:n viitekehys pienistä osaamiskokonaisuuksista edellyttää oppimisen arviointia, mikä antaa korkeakouluille mahdollisuuden erottautua luotettavina osaamisen tunnustajina. Opintopiste voi olla enemmän kuin numero – se voi olla tae laadusta, arvioinnista ja oppimisen merkityksellisyydestä.
Mitä sinä ajattelet?
Lopulta kyse on luottamuksesta osaamisen kehittämiseen. Onko opintopiste sinulle osoitus oppimisesta, muodollinen vaatimus vai vain numero paperissa, ja pitäisikö opintopisteiden antaminen varata vain virallisille toimijoille?
Lähteet
Sosiaali- ja terveysministeriö. (2024). Asetus sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön täydennyskoulutuksesta (57/2024). Finlex.
https://www.finlex.fi/fi/lainsaadanto/saadoskokoelma/2024/57
Kunta- ja hyvinvointialuetyönantajat KT. (2004). Terveydenhuollon henkilöstön täydennyskoulutus: lainsäädäntömuutokset (Yleiskirje 11/2004).
Piiroinen, I., Järvinen, H., & Pirhonen, J.-P. (2025, 3. toukokuuta). Tästä se alkaa – jatkuvan oppimisen suunta kirkastuu POIJU‑hankkeessa. POIJU‑hanke. Tampereen korkeakoulut.
Kommentit