Opiskelijoiden huoli on ymmärrettävä. Kun työnantajat rekrytoivat viestijöitä, he usein rekrytoivat tiedottajia, somettajia, visualisoijia ja verkkosivurakenteiden suunnittelijoita. He siis haluavat jonkun viestimään organisaation todellisuudesta ja tarjoamista palveluista ulospäin selkeästi, kauniisti ja houkuttelevasti.
Viestinnän asiantuntijoiden ainainen päänvaiva on kuitenkin organisaatioiden todellisuuden sekavuus ja monimutkaisuus. Toisinaan työpöydälle päätyy tehtävänantoja, jotka ovat valmiita sanoitettavaksi, kuvitettavaksi ja pian julkaistavaksi. Useammin viestittävä asia on kuitenkin epäselvä, keskeneräinen ja jopa ristiriitaisuuksia täynnä. Ennen minkäänlaisen materiaalin julkaisua edessä on paljon salapoliisityötä, lisäkysymyksiä ja workshopeja, sekä loputtomasti (uudelleen)muotoilua.
Ymmärrettävästi kiireisen arjen keskellä viestijät päätyvät usein kiroamaan kollegoilleen ja alan anonyymeille some-alustoille: miksei viestintä voi koskaan saada riittäviä taustamateriaaleja? Voisiko työpäivästä kerrankin selvitä tekemällä ”vain” sitä, mitä työpaikkailmoituksessa kuvailtiin?
Ilmiö muuttuu kuitenkin ymmärrettäväksi, jos hyväksyy, että meidän ihmisten maailma tulee todelliseksi vasta vuorovaikutuksessa. Vasta neuvottelemalla, muotoilemalla, sanoittamalla ja kuvittamalla itse asiakin hakeutuu lopulliseen uomaansa. Tässä todeksi tekemisen prosessissa me viestinnän asiantuntijat toimimme kätilöinä, diplomaatteina ja kohderyhmien asianajajina.
Näin jälkikäteen olen tyytyväinen, ettei viestinnän alan tutkintoni koostunut tviittauskursseista. Mediat, trendit ja tekniikat tulevat ja menevät, ja niihin ehtii aina tutustua työtehtävien kautta. Sen sijaan organisaation todellisuuden jäsentäminen ja muovaaminen vaatii syvää asiantuntemusta viestinnästä ja vuorovaikutuksesta.
Teksti: Maria Kasdaglis-Zabyshnyi, viestinnän asiantuntija, verkkoviestintä
Kuva: Jonne Renvall
Kommentit