Samalle kv-viikolle matkasi Tampereen ammattikorkeakoulusta (TAMK) yhteensä kymmenen henkilökunnan edustajaa sekä muutama Blended Intensive Programme (BIP) -lyhytvaihtoon osallistuvaa opiskelijaa. Osan lähtijöistä kanssa löysimme toisemme jo ennen matkaa, mutta loppujen kanssa tapasin vasta työpajoissa, joihin osallistuin. Oma tavoitteeni oli viikon aikana saada parempi ymmärrys siitä, mitä Uninovis-allianssi tarkoittaa käytännössä ja millainen oma roolini siihen liittyen voisi olla.
Viikon ohjelma painottui lopulta paljolti muihin asioihin kuin Uninovikseen, mutta tilaisuus tutustua partnereihin oli toki hienoa ja merkityksellistä. Keskustelimme myös TAMKin osallistujien kanssa paljon Uninoviksesta ja siitä, miten asiaa voisi meillä edistää. Sain hieman selkeämmän kuvan siitä, millainen TAMKin rooli kumppannuudessa on, ja miten Uninovis liittyy mahdollisesti omiin työtehtäviini.
Huomaan pohtivani, miksi oli matkustettava kahden Baltian maan yli tavatakseni tamkilaisia kollegoja, joiden nimet ja kasvot olivat toki tuttuja, mutta joiden kanssa en ole juuri tehnyt aitoa yhteistyötä. Eikö tätä kaikkea keskustelua, ideointia ja tutustumista olisi voinut tehdä TAMKissa aivan tavallisena työviikkona? Vastaanpa heti omaan kysymykseeni, että ei olisi. Tavalliset työviikot ovat usein täynnä kokouksia, opetusta, tapaamisia ja… no, niitä tavallisia töitä. Niistä irrottautuminen on toisinaan vaikeaa.
Millaisia rakenteita tai käytäntöjä tarvittaisiin, jotta organisaation sisäinen ajatustenvaihto tapahtuisi samalla tasolla kuin tällaiseen ”suljettuun ympäristöön” matkustettaessa? Voisiko yksi kehittämisen ja kehittymisen muoto TAMKissa olla sisäiset ”vaihdot”, joissa kokoonnuttaisiin eri yksiköistä yhteisen asian äärelle, mutta johon sisältyisi myös vapaamuotoista yhdessä olemista? Tämä tarjoaisi mahdollisuuden ideoiden pulppuamiselle ja yhteisten langanpäiden löytymiselle. Uskon, että monia koko taloa koskevia asioita olisi hedelmällistä edistää eri yksiköiden ja toimintojen välisellä yhteistyöllä. Totta kai tätä tehdään arjessa paljon muutenkin, mutta moni kokee, että tarvittaisiin enemmän aikaa yhteiselle ajattelulle, ei ainoastaan tulosten synnyttämiselle.
Kenties olisi tärkeää pohtia ylipäänsä, millaisia yhteistyön mahdollisuuksia vallalla oleva työnteon kulttuuri organisaatiossamme tarjoaa ja millaisia esteitä sujuvan kanssakäymisen edessä on. Mitä pitäisi tehdä, jotta aikaa ajatteluun vapautuisi, mutta työt pystyisi silti tekemään ilman tunnetta kiireen lisääntymisestä? Jälleen kerran saan havaita, että omista ympyröistä lähteminen herättää enemmän kysymyksiä kuin tuottaa vastauksia, mutta kenties vastaukset piilevätkin jo valmiina tamkilaisten kollegojen mielissä. Jos näin on, lähdetäänkö kehittelemään yhdessä?
Teksti: Leena Katto, erityisasiantuntija, Pedagogiset ratkaisut ja kulttuuri, Tampereen ammattikorkeakoulu
Kommentit