Kyllä se syksy hajottikin. Yritin orientoitua koulun aloitukseen ja uusiin ihmisiin. Samaan aikaan kävin läpi muitakin suuria elämänmuutoksia. Pelkäsin, että omat elämän solmut tulee ja sabotoi koko koulunkäynnin nyt, kun vihdoin täällä ollaan. Mutta tästä ihanasta koulun oravanpyörästä ja uusista ihmisistä tulikin mua koossa pitävä voima.
Ensimmäinen kouluvuosi on antanut paljon. En ole enää itselleni vieras, vaan olen alkanut tutustumaan siihen kuka oon ja mikä on mulle tärkeää. Vuosi on haastanut olemaan rehellinen omista kipukohdista ja pitkään tukahdutetuista ongelmista. Samalla se on pitänyt kädestä ja paukuttanut kaikella rakkaudella päähän, että kyllä mä osaan. Pystyn kehittymään ihmisenä niin, että mulla ja myös muilla ihmisillä on parempi olla. Välillä sitä pitäisi antaa halikaupalla myötätuntoa muiden ihmisten lisäksi myös itselle. Nyt vähän jo osaan, ainakin pikkuhippusen.
Aika usein saan kunnon huijarisyndroomat tulille. Huijaroin itseni tänne kouluun hyvillä lukiopapereilla, jotka sain huijaamalla kokonaista yo-lautakuntaa. Täällä keplottelen kurssini läpi, huijausta ja vilppiä. Enhän minä mitään oikeasti osaa ja auta armias jos osaisinkin, niin se olisi kyllä vahinko ja joku osaa aina vähän paremmin. Olen aina muka hippusen huonompi siis.
Kevään aikana uskalsin ensimmäistä kertaa moniin vuosiin pysähtyä ja kohdata itseni hiljaisuudessa. Pelkäsin pitkään, että paikalle pysähtyessä kohtaisin jotain, mihin en olisi valmis, että menisin rikki. En mennyt, vaan tunsin olevani elossa ja vahvempi kun uskalsin ajatellakaan. Eikä nyt puhuta mistään hippusista.
Harjoittelusta päällimmäisin fiilis on helpotus siitä, että hei, kyllähän mä osaan. Tykkään ihmisistä ja ihmiset näköjään myös musta. Oli vapauttavaa tehdä työtä, jossa heittäytymisestä ja sanavalmiudesta saa plussaa. Opin hyvässä suhteessa ammatillista otetta sekoitettuna turvallisen tuttavallisuuteen asiakkaiden kanssa. Ammatillisten menetelmien kurssin aktiivisen kuuntelun, validoinnin ja läsnäolon teemat olivat myös palkitsevia. Oon räiskyvä persoona, joka innostuu sekunnissa ja epähuomiossa ottaa tilaa hiljaisemmilta. Oman olemisen tiedostamista on opeteltu ja lisää tiedossa. Arvaatteko jo, kuinka paljon? No suurensuuri hippunen.
Sosionomi on inhimillinen ihminen. Erehtyvä ja haavoittuva, pieni ihminen suuressa maailmassa, pienet kädet ja suuret ongelmat. Menneisyys iloineen ja varsinkin suruineen on pakattuna aina takataskuun. Ne ei paina niin paljoa, että housut putoaa, vaan sen verran, että jalat pysyvät tukevasti maassa. Niitä kannatta rakkaudella hoivata ja aina välillä tarkastella. Kun tarkkaan kuuntelee, niin ne saattavat kuiskia hyviä ohjeita siihen, miten edetä. Tärkein työkalu sosionomia rakennettaessa taitaa olla rakkaus muihin ihmisiin ja ennen kaikkea myös rakkaus itseään kohtaan. Rakkaudesta kumpuaa halu auttaa, tukea, olla läsnä ja oikaista vääryyttä. Se näkee ihmisten eroavaisuudet voimana, joka kantaa ja vahvistaa. Se haluaa kuulla ja kunnioittaa silloinkin, kun tilanne haastaa. Se haluaa oppia ymmärtämään.
Että semmosta. Tämä huijari keplotteli ekan vuoden läpi ihan kenenkään huomaamatta. Ja salaa vähän välillä nauttikin koko hommasta. Taidan kirjottaa päiväkirjaan, että punainen lanka on löydetty. Ja muutama aika tosi ihana uus tyyppi siihen samaan syssyyn. Kiitos teille opiskelukavereille vertaistuesta. Maailman isoimman hippusen verran.
Kiitos!
Kirjoittaja: Anniina Järvinen, sosionomiopiskelija, TAMK
Teksti on tiivistelmä sosionomiopintoihin sisältyvästä ammatillisen kasvun portfoliosta.
Kuva: Pixabay
Kommentit