Opin kuitenkin nopeasti positiivisten palautteiden voiman. Yhtenä konkreettisena esimerkkinä tästä on kirjan kirjoittaminen, jota tuskin olisin lähtenyt tekemään ilman sitä huikeaa kannustusta, jota sain. Vuosien kuluessa opin pistämään samaa hyvää eteenpäin: pyrin antamaan spontaanisti positiivista palautetta ja kannustamaan muita heidän tavoitteissaan. Tästä päästäänkin oppiin numero yksi: pienetkin asiat ovat merkityksellisiä. Se, miten kehut, autat ja kohtelet muita, voi ihan oikeasti vaikuttaa jonkun ihmisen tulevaisuuteen. Sanoilla on hurja voima: niillä voi auttaa saavuttamaan kaikki unelmat, mutta myös satuttaa kuolettavasti.
Verkostot, eli kaikki se, mistä vanhemmat proakatemialaiset aina puhuivat
Muistan, että Proakatemialle saapuessani kaikki vanhemmat opiskelijat puhuivat verkostoitumisesta. “Teillä tulee valmistuessanne olemaan niin valtavat verkostot, ettette pysty edes käsittämään sitä”. Se tuntui silloin todella kaukaiselta ja vaikeasti saavutettavalta tavoitteelta. Nyt voin todeta, että nimenomaan verkostoituminen oli ehdottomasti yksi tärkeimpiä saavutuksiani Proakatemia-aikana.
Verkostoituminen alkoi oikeastaan kunnolla tuutoroinnista. Tuutorointi oli minulle tärkeää moneltakin kannalta: ensinnäkin sillä sain pidettyä pääni kasassa, kun korona-ahdistus alkoi vyörymään mieleen yhä pahemmin. Sain tutustua uusiin ihmisiin ja elää heidän kanssaan kaiken sen ensimmäisen syksyn kuplivan jännityksen ja ilon. Tuntui hyvältä olla tukipilarina ja auttaa muita, huolehtia siitä, että kaikki pärjäsivät. Tuutoroinnistamme tuli valtavan hyvää palautetta ja se tuntui tietenkin mahtavalta: sain tunnustusta jostain, mikä tuntui itselleni hyvin luonnolliselta, eli ihmisten kanssa olemisesta. Tuutorointi antoi hyvän ensisysäyksen Proakatemian ihmisiin tutustumiselle, ja näin verkostot lähtivätkin laajenemaan kuin itsestään.
Mitä hyötyä verkostoista sitten on? Olen tehnyt tuntitolkulla ilmaisia töitä milloin kellekin, keskeyttänyt omat hommani lukemattomia kertoja aina, kun joku tulee kysymään neuvoa ja käynyt näyttäytymässä kaiken maailman kissanristiäisissä, opiskelijabileissä ja Proakatemian juhlissa, vaikka minuakaan ei aina olisi huvittanut. Tiedän kuitenkin aivan satavarmasti, että jonain päivänä kaikki tuo tulee takaisin. Olen mielettömän onnellinen ja etuoikeutettu voidessani sanoa, että jos tarvitsen töitä, apua tai olkapäätä, elämääni on jäänyt aika monta akatemialaista, joiden puoleen kääntyä.
Oppi numero kaksi: verkoston voima on valtava.
Myrskyn silmässä
Proakatemialla opiskelu tapahtuu tiimeissä, joita on jokaisella vuosikurssilla 2–3. Oma tiimini Revena joutui elämään koko Proakatemia-aikansa muutosten pyörteessä. Meidän vuosikurssillamme aloitti 40 opiskelijaa, seuraavana vuonna uusia opiskelijoita oli jo 60 ja parikymmentä entreläistä siihen päälle. Me ehdimme nähdä pienen vilauksen “vanhasta” Proakatemiasta, elimme läpi koronan, otimme vastaan entreläiset ja influencerit, kaksikielisyyden ja neljännen kerroksen tilat. Tiimin valmentajakin ehti vaihtumaan. Kaiken myllerryksen keskellä ei ole aina ollut helppoa, mutta olosuhteisiin nähden selvisimme mielestäni hyvin. Raskaat ajat haastoivat, mutta myös opettivat: mikään ei ole koskaan tuntunut yhtä pahalta kuin korona-aika, mutta ilman sitä ei olisi myöskään syntynyt kirjaa. Ystävyyssuhteetkin ovat tiivistyneet, kun on ollut yhteisiä vastoinkäymisiä, joista selvitä.
Haastavinta Proakatemialla on ollut koronan lisäksi se, että siellä on joutunut kohtaamaan itsensä epätäydellisyyden. Sen, että olen välillä ärsyttävä möyhöttäjä, stressaan liikaa, en aina ymmärrä pyytää apua ajoissa, en vieläkään osaa olla tarpeeksi kärsivällinen. Sen, että haluan saada, nähdä ja kokea ihan kaiken ymmärtämättä, että sitä ihan kaikkea ei vain voi saada. En todellakaan ole tullut täydelliseksi versioksi itsestäni, mutta se ei mielestäni ole Proakatemian tarkoituskaan. Proakatemia on opettanut ennen kaikkea sitä, että täydellisyyden tavoittelun sijasta kannattaa keskittyä itsensä ja muiden epätäydellisyyden hyväksymiseen.
Oppi numero kolme: vihaan sanoa kliseitä, mutta kyllä, kärsimyksistäkin voi seurata jotain hyvää.
Kohta perillä
Proakatemiaa voisi verrata perheeseen: sitä vihaa ja rakastaa, sitä vastaan kapinoi ja sen kanssa oppii. Vaikka sen kanssa joskus olisikin erimielisyyksiä, sitä puolustetaan silti viimeiseen asti. Vuosikurssimme toinen tiimi Waure taas on revenalaisille kuin perheen pikkusisar: sitä pitää vähän kiusata, se täytyy rökittää joka asiassa, mutta samalla sille toivotaan koko sydämestä vain hyvää. Mikäli joku ulkopuolinen tulee haukkumaan minulle Proakatemiaa, olen silmänräpäyksessä pistämässä hanttiin.
Mitä Proakatemiaperheeseen tulee, minä taas olen ollut kaikkea kiukuttelevasta uhmaikäisestä kamalaan teiniin ja rakastavasta sisaresta huolehtivaiseen mummoon. Olen ollut sekä kivireki että sen vetäjä. Ja se juuri on Proakatemian ihanuus: kolmen ja puolen vuoden ihmiskokeen aikana saa kokea ihan mielettömän elämän kirjon. Syvän epätoivon, mahtavan onnentunteen ja kaiken siltä väliltä.
Tuleva tammikuu näyttäytyy edessä samaan aikaan vapauttavalta ja uskomattoman pelottavalta. Kuluneet vuodet olen saanut poukkoilla, ahdistua ja kokeilla rauhassa kaikkea, mitä ikinä haluan; tukea, apua ja ystävyyttä on löytynyt aina. Tällä hetkellä, kun lasken päiviä Final Campiin, tuntuu, kuin olisin benjihyppytornissa matkalla ylös. Sydän alkaa hakkaamaan sitä lujemmin, mitä korkeammalle mennään. Kohta ollaan perillä, odotetaan käskyä hypätä pää edellä tuntemattomaan, enkä minä edes osaa hypätä pää edeltä! Pelottaa katsoa alas, mutta samalla tietää, että ei voi enää perääntyä, takaisin ei ole enää menemistä. Ei auta kuin toivoa, että vaijeri kestää ja luottaa siihen, että asfalttiin iskeytymisen sijaan sitä pomppaa turvallisesti takaisin ylös ja alkaa nauraa onnesta.
Entä se yritys, josta ensimmäisenä vuonna haaveilin; se, johon en taatusti lähtisi yksin? Parin vuoden takaiset palautteet kirjoitustaidoista veivät lopulta niinkin pitkälle, että tammikuusta lähtien tulen jatkamaan toiminimiyrittäjänä – yksinyrittäjänä – tekstituotannon parissa. Never say never.
Loppujen lopuksi on kysymys vain tästä: että ei väsy, ei koskaan heittäydy välinpitämättömäksi, innottomaksi, hukkaa kallisarvoista uteliaisuuttaan – silloinhan sallisi itsensä kuolla. Näin yksinkertaista se on, eikö olekin? Tove Jansson
Teksti ja kuva: Opiskelija Johanna Rita, Yrittäjyyden ja tiimijohtamisen tutkinto-ohjelma, TAMK
Kommentit