Harjoitus eteni valmisteluista simuloituun harjoitukseen loogisesti muodostaen eheän kokonaiskuvan haavoittuneen taistelijan etenemisestä taistelukentältä ensihoitoasemalle ja sieltä ambulanssin kyydillä kohti sairaalaa.
Ensimmäisenä päivänä käytiin teoriassa läpi mitä tukikohdan toiminta pitää sisällään ja minkälaisia laskennallisia todennäköisyyksiä taisteluissa haavoittuneita tai menehtyneitä lukumäärällisesti saattaa tulla. Tieto antoi ymmärrystä muun muassa siitä, mitä ensihoitoasemalta vaaditaan.
Toisena päivänä perustettiin ensihoitoasema, jossa haavoittuneita hoidetaan ja josta heitä tarvittaessa evakuoidaan sairaalahoitoon. Ilmakaariteltan pystyttämisen, varustamisen ja välineistöön tutustumisen jälkeen toteutettiin ensimmäinen vaihe vaiheelta -harjoitus pelkästään ensihoitoasemalla.
Kolmantena päivänä toteutettiin varsinainen skenaario ja koko prosessi taistelukentältä, joukkosidontapaikalle ja sieltä edelleen ensihoitoasemalle. Harjoitus toteutettiin kahteen kertaan. Puolet osallistujista seurasi ja puolet toteutti. Puolessa välissä vaihdettiin rooleja.
Oppijan roolissa
Oli avartavaa huomata, kuinka tehokasta oppiminen on simuloidussa tilanteessa. Olen hoitotyön lehtorin työssäni toiminut useasti simulaation vetäjänä ns. operaattorina. Nyt olin toisessa roolissa, oppijana.
Huomasin jo harjoituksen aikana, että simulaatio sisältää paljon muutakin kuin itse teknisen suorituksen. Työryhmä suunnittelee omatoimisesti toimintaansa, kokeilee suunniteltua toimintaa ja ehkä sitä tärkeintä; työryhmä reflektoi toimintaansa tauoilla kahvikupin äärellä huomaamattaan. Terveydenhuollon eri alojen ammattilaiset puhuvat samaa kieltä, ja kun heidän täytyy miettiä toimintaansa uudessa ympäristössä, syntyy erittäin hedelmällisiä keskusteluja.
Mielestäni tärkein oppiminen tapahtui tauoilla. Niillä on merkittävä rooli oppimisessa. Silloin on aikaa käsitellä opetettua asiaa ja kun sitä voi prosessoida rauhassa, se siirtyy tehokkaammin toimintaan.
Oma kokemus
Olen toiminut akuuttihoitoyön parissa, mutta en ole työskennellyt näiden asioiden parissa enää kahteentoista vuoteen. Olen ollut kaksitoista vuotta opettajana ja opetettava substanssikin poikkeaa akuuttihoitotyön asioista. Harjoituksen aikana huomasin, että tämähän sujuu. Intubaatioputki oli oikeinpäin käsissä sitä tarvittaessa, vuorovaikutus muun työryhmän kanssa toteutui kuin ennen vanhaan ja yhteinen sävel mm. lääkärien kanssa löytyi helposti. Vanhat taitoni olivat siis tallella. Vanhan kertaamisen lisäksi tuli myös uutta asiaa. Esimerkiksi lääkkeet ja jotkut toimenpiteet ovat kehittyneet ja niistä sai uutta tietoa.
Harjoituksen aikana ajatuksissani korostui myös se, että lain nojalla sosiaali- ja terveydenhuollon vastaavat viranomaiset kehittävät koko ajan yhdessä elinkeinoelämän ja järjestöjen kanssa väestön kriisinsietokykyä poikkeusoloissa. Tästä näkökulmasta myös kaikki terveydenhuollon koulutus tavallaan takaa myös huoltovarmuuden turvaamista.
Kaiken kaikkiaan oli piristävää olla välillä oppijan roolissa. Se kehitti minua sotilaallisten taitojen lisäksi opettajana ja tarjosi minulle uutta ymmärrystä opetustyöhön.
Teksti ja kuva: Heimo Outinen, lehtori, sosiaali- ja terveysala TAMK
Kommentit