Esimerkiksi oppiva neuroverkko ei itsessään ole älykäs — se vain mukautuu syötteisiin tai toistaa jo oppimaansa. Tekoälyn perustaksi on esitetty kaikenlaista, ongelmaratkaisijoista kehysjärjestelmiin. Ne on sittemmin todettu hakualgoritmeiksi tai kivikautisiksi olio-ohjelmointitekniikoiksi.
Moderneille tekoälysovelluksille voi esittää kysymyksiä ja antaa tehtäviä. Tällöinkin kyse on vain puhekäyttöliittymällä varustetusta nipusta Azure-automaatiota tai muita jännästi nimettyjä työkaluja.
Hankaluudet liittyvät älykkyyden kaksitasoiseen pulmaan: Onko jokin toimija älykäs — ja jos on, niin kuinka älykäs?
Turingin testi toimii ensimmäisellä tasolla: Jos sovellus pystyy uskottavasti keskustelemaan ihmisen lailla, vaikuttaisi se jotenkin (teko)älykkäästi ajattelevan. Älykkyysosamäärä taas toimii toisella tasolla ja ilmaisee Mensa-kokelaan testituloksen suhteessa ihmisälyn normi-indeksiin.
Kritisoidakin voi: Onko älykkyys vain jutustelua tai ristisanatehtävien ratkomista – etenkin nyt, kun koneetkin pärjäävät niissä?
Jos älyn minimivaatimuksena pidetään toimijamaista olemusta ja luonnossa selviytymistä, niin seeprat ovat älykkäitä mutta pikkukivet eivät ole. Tippukivien luokittelu jakaa mielipiteitä.
Mustavalkoisten määritelmien kanssa käy helposti niin, että joko kaikki eliöt ovat älykkäitä tai vain ihmiset ovat.
Arviointiin voidaan käyttää myös yleisempiä, älyn kanssa kukaties korreloivia mittareita. Evoluutiotutkimuksesta löytyy mm. endokraniaalisen tilavuuden käsite (pällikerroin?), joka vastaa pääkallon tilavuutta tai suhdetta eliön kokoon. Aivokuvauksella voidaan seurata aivosähkökemian tai verenkierron aktiivisuutta. Uskonloikat aivopuurosta kognition kautta tunneälyyn ovat silti tarpeen.
Kallon kokoa hienostuneemman mittarin tarjoaa arvio hermosolujen määrästä. Pulmia tuottavat yhä aivojen rakenne-erot ja solumäärän vaihtelu elinkaaren aikana.
Esim. raskauden puolivälissä ihmissikiöllä on 100 miljardia hermosolun esiastetta. Luontoäidin opetusalgoritmi karsii näistä raskaalla kädellä kolmanneksen jo alakouluiässä — ja sitten kieliä pitää taas opiskella niiden omaksumisen sijaan.
Lukuja voi ehkä suhteuttaa toteamalla, että aikuisella koiralla tai korpilla on pari miljardia ja pikkuisella laululinnulla parisataa miljoonaa hermosolua.
Tekoälykielimallissakin voi ideatasolla olla satoja miljoonia keinotekoisia neuroneita — joita mallintaa tuhat miljardia konkreettista parametria. Kyse on silti laskentakaavasta, ei hermosolujen biologisesta mallista. Vertailu on muutenkin hankalaa: Hermosoluja on erilaisia, ne ovat monimutkaisia eivätkä järjesty siisteiksi komponenttikerroksiksi. Hyönteisjahti ei sekään helposti vertaudu laumaelämään saati luovaan kirjoittamiseen.
Millainen funktionaalisuus on älyn kannalta oleellista?
Evoluution ahtaasta näkövinkkelistä aivojen keskeinen tehtävä lienee ennusteiden ja muistojen tuottaminen. Älyyn liittyy ehkä muutakin, aina intentioista yhteisöllisyyteen, eli koko käsite on hieman hähmäinen.
Älykkyyden pohdinta ei kuitenkaan ole täysin hyödytöntä — osoittaahan se hienosti, että tavoite yksittäisestä älyn tyhjentävästä numeerisesta mittarista tuottaa vain päättymätöntä debattia.
Varsinainen havainto onkin se, että älykkyyskeskeisyys johtaa koko tekoälykeskustelua harhaan. Ihmistoimijan rooli yhteiskunnassa ei perustu niinkään älyyn vaan ihmisarvoon, oikeustoimikelpoisuuteen, kykyyn ja haluun osallistua sekä moraaliin tai luotettavuuteen. Älykkäitä tai ei, konekavereilla alkaa olla jo kunnioitettavia kykyjä — miten on muiden osa-alueiden laita?
—
Tekstin kirjoituksessa on hyödynnetty tekoälyä kielenhuoltoon ja knoppitiedon tarkistuksiin. Arviot hermosolujen lukumääristä ja tyypeistä vaihtelevat eri lähteissä, joten lukuihin kannattaa suhtautua vain suuruusluokka-arvioina.
Kirjoittaja: Ossi Nykänen, lehtori, teollisuusteknologia
Kommentit