Hoitotyössä ja erityisesti ensihoitotyössä provosoimisen ja provosoitumisen riski on ilmeinen. Eikä siihen olisi oikein varaa, sillä pahimmillaan seurauksena voi olla uhka- tai väkivaltatilanne. Vähintäänkin siitä seuraa sanallisen säilän kalistelua hoitajan ja joko potilaan, tai omaisen välillä. Tilanteen eskaloitumisen uhka on olemassa, ellemme tiedosta vaaraa siinä hetkessä ja osaa de-eskaloida tilannetta, tavalla tai toisella.
Mistä provosoiminen ja provosoituminen sitten kumpuaa? Provosoiminen voi olla seurausta kontrollihakuisesta käyttäytymisestä hoitotilanteessa, tai oman pahan olon kohdistamisesta toiseen ihmiseen. Usein mukana on myös alkoholi tai muita päihteitä. Vastaavasti provosoituminen on reaktiota kyseenalaiseen käytökseen. Jos ajatellaan ensihoitotilannetta, voi provokaatioon syyllistyä kumpi osapuoli tahansa. Keskellä yötä tehtävällä oleva henkilö ei välttämättä ole parhaimmillaan sosiaalisessa mielessä, jolloin helposti voi tulla sanottua ikäviäkin asioita – sanat tulevat suusta ajatusta nopeammin. Provokaatio potilaan tai omaisen taholta koetaan ehkä ymmärrettävämmäksi, mutta helposti provosoituminen voi johtaa äkilliseen ilmapiirin heikkenemiseen. Monesti kyseessä on kuitenkin sosiaalisessa tilanteessa tehty väärintulkinta, johon vaikuttavat aiemmat kokemukset ja mahdolliset ajatusvääristymät (Bah, 2025).
Poliisiammattikorkeakoulussa tehtiin opinnäytetyö liittyen poliisin provokatiiviseen käytökseen kiinniottotilanteissa (Kärki, 2020). Tuloksista selvisi, että joillakin poliiseilla oli taipumusta tahalliseen provokaatioon, jolla saatiin eskaloitua tilanne fyysisiä voimankäyttökeinoja vaativaksi. Yhtä lailla joillain ensihoitotyötä tekevillä saattaa olla samankaltaisia toimintamalleja. On yleisesti tiedossa, että valituksia ja HaiPro-ilmoituksia kasaantuu monesti samoille tietyille henkilöille. Asiaan on kuitenkin hankala puuttua. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, ettei ensihoitajauhria haluta syyllistää, vaikka tilanne olisikin eskaloitunut hänen oman provokatiivisen käytöksensä takia. (Paulin, 2026.) Tämä edustaa tietysti valitettavaa ja kaikkea muuta kuin toivottavaa käyttäytymismallia.
Toinen näkökulma on tahattomampi, niin sanottu triggeröitymisen näkökulma. Tunnistamalla itsessään omia triggerpisteitä voi olla mahdollista, että henkilö oppisi tunnistamaan ja jopa välttämään, mutta myös de-eskaloimaan tilanteita, joissa toisen sanomiset tai tekemiset tuntuvat menevän oikeasti ”ihon alle”. Normaalissa arkielämässä näitä ei välttämättä tule ajatelleeksi, mutta tietoisella harjoittelulla ja itsetutkiskelulla saattaisi olla mahdollisuus selvittää omat herkät triggerpisteet. Tämä vähentäisi provosoitumisen jatkumona usein ilmenevää provosoimisen vastareaktiota.
Lappeenrannan ammattikorkeakoulun (LAB) ja Tampereen ammattikorkeakoulun (TAMK) yhteistyönä tehtävässä Ensihoidon turvallisuus -hankkeessa keskitytään valtakunnallisesti yhtenevien koulutusmallien luomiseen uhka- ja väkivaltatilanteiden ennakoinnin, varautumisen, ennaltaehkäisyn ja tunnistamisen teemojen sisällä. Yhtenä monista osa-alueista haluttiin paneutua myös provosoimisen ja provosoitumisen ilmiöön ja kehittää siihen sopivia harjoituksia ja opiskelumateriaalia. Näitä pilotoitiin maaliskuun loppupuolella Tampereen Taitokeskuksella.
Provosoijana toimi ulkopuolinen henkilö, jolle oli annettu tehtäväksi toimia ”ärsyttävänä potilaana” häntä tutkimaan tulevia ensihoitajia kohtaan. Nämä ensihoitajat koostuivat Tamkin ensihoitajaopiskelijoista ja jo kentällä toimivista, valmiista ensihoitajista. Tilanteesta ei informoitu etukäteen erityisen tarkasti, ettei tämä olisi vaikuttanut osallistujien toimintaan. Purkukeskusteluissa korostui se, että oikeassa tilanteessa ensihoitajat eivät välttämättä olisi kovin pitkään kyseisen kaltaista käytöstä kuunnelleet, vaan poistuneet kohteesta miettimään muita mahdollisia toimintamalleja. Toisaalta ns. henkilökemioiden osalta keskustelua herätti se, että tarpeen vaatiessa ja mahdollisuuksien rajoissa olisi kyettävä myös vaihtamaan esimerkiksi hoitajan roolia sujuvasti työparin kesken. Haasteelliseksi koettiin myös vaihtoehtoisten toimintatapojen puntarointi ja hyödyntäminen itse tilanteessa.
Tilanne oli toki simuloitu, jolloin tietynlainen autenttisuus jäi puuttumaan, mutta kokonaisuutena harjoitus kirvoitti paljon keskustelua. Muutama osallistujista tunnisti itsessään provosoitumiseen viittaavia tuntemuksia. Nämä tuntemukset kyettiin kuitenkin pitämään hallinnassa tässä tilanteessa. Harjoitusta pidettiin hyvänä osoituksena siitä, että emme välttämättä tule ajatelleeksi tätä osa-aluetta potilaskontakteissa niin tarkasti. Ylipäätään potilaan kohtaamiseen, rauhoittavaan vuorovaikutukseen ja näihin liittyviin toimintamalleihin painottuvia harjoituksia pidettiin hyvinä niin opiskelijoiden, kuin työelämässä olevien ensihoitajienkin taholta.
Yhteenvetona voitaneen todeta, että vaikka hankkeessa pyritäänkin luomaan konkreettisia harjoituksia ja opiskelumateriaalia uv-tilanteita silmällä pitäen, on suuri – ellei suurin – merkitys sillä omalla asenteella, omalla assertiivisuudella ja omalla resilienssillä. Kaikkia uhka- ja väkivaltatilanteita me emme koskaan pysty yhtälöstä poistamaan, mutta jo hyvällä itsetuntemuksella pääsemme paljon ennaltaehkäisyssä eteenpäin ja pystymme viisaasti väistämään väkivaltaa.
Bah, Aissa (2025): Väkivaltaisen käyttäytymisen taustatekijät, Ensihoidon turvallisuus-hanke, webinaari 28.10.2025
Kärki, H. (2020): Provosoiko poliisi? Theseus. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2020061218509 – luettu 24.3.2026
Paulin, J. (2026): Ensihoitajan provosoiva käytös – vaiettu puheenaihe. Pelastustieto 19.3.2026.
Kirjoittaja:
Pasi Vehniäinen, lehtori, ensihoito, Sosiaali- ja terveysala
Kommentit